Paidanhelmasta pipoksi

Halusin tehdä tyttärellemme ohuen kesäpipon. Siispä kaivelin kangasvarastostani uudet palat trikookangasta. Puuhakkaana aloin toimeen tytön nukkuessa päiväunia, enkä vaivautunut mittaamaan päänympärystä. Leikkasin suoraan neljä pipoa, joista kolme osoittautui liian pieniksi ja neljännen tunaroin unohtamalla alareunan kääntövaran.

Siispä oli keksittävä varasuunnitelma. Ystäväni oli antanut käyttööni vanhoja trikoopuseroita matonkudetarpeiksi. Keltainen paita oli vielä leikkaamatta, joten päätin ommella pipon sen helmasta. Eteen ompelin vielä pienen heppakoristeen ja näin oli pirtsakka kesäpipo valmis! Paidasta riittäisi vielä hyvinkin myös pirtsakoihin kesätumppuihin.

Ensimmäinen taidekokemus

Ikuistin ystäväni avustuksella 5,5 kuukauden ikäisen tyttäremme kädet ja jalkapohjat. Apu oli tarpeen, sillä tämän ikäiset vekarat ovat jo aika touhukkaita liikkumaan. Kuvista on tarkoitus tehdä myöhemmin taulu.

Huomenna, 14. päivä kesäkuuta, vietetään luonnonkukkien päivää. Siksipä keräsin vaunulenkin varrelta kaikki löytämäni luonnonkukat. Lyhyessä ajassa löytyi melko monta lajia. Muut olivat tuttuja, mutta ylimmän kuvan metsässä rehottavaa valkoista kukkaa en ollut aiemmin nähnyt.

Pieni aprikoositaulu

Tällainen taulu löytyi arkistojen kätköistä, ja päätin viimein laittaa sen kehyksiin ja seinälle. Taulu on vuodelta 2009, jolloin harjoittelin vesivärimaalausta kuvataidekasvatuksen pääsykoetta varten. Aprikoosit on puolestaan kuvattu keväällä 2008 Elefsinassa, Ateenan esikaupungissa. Aprikoosien kypsyysaste taisi vähän muuttua maalatessa.

Tarkennuksena mainittakoon, ettei minusta tullut kuvaamataidon opettajaa, mutta tuli jotain muuta, ja vesivärimaalaus jäi rakkaaksi harrastukseksi.

Inspiroiva kirja ja matonpoikanen

Tutustuin toukokuun lopulla Mariko Palomaan kirjaan Itte tein ja kierrätin, ja ihastuin siihen heti ikihyviksi. Kirja sisältää paljon vinkkejä ja ohjeita siihen, miten erilaisia materiaaleja voi kierrättää ja vanhasta tehdä uutta. En oikeastaan halua nostaa tässä esiin mitään yksittäistä ohjetta, sillä kirja toimi minulla pikemminkin kokonaisvaltaisempana inspiraation lähteenä.

Kerronpa kuitenkin, että kirjan lukemisen jälkeen suuntasin ensimmäisenä vaatekaapilleni ja aloin saksimaan vanhoja trikoovaatteitani matonkuteiksi. Kehotin myös paria kaveriani tekemään kevätsiivouksen vaatekaapilleen ja pyörähdin etsimässä saksittavaa kierrätyskeskuksestakin.

Matonkuteista on nyt syntynyt pieni matonpoikanen, joka kasvaa sitä mukaa, kun ehdin hankkia kuteita. Maton virkkaaminen on ollut rentouttavaa puuhaa, sillä se ei ole turhan tarkkaa. Kuteiden ei tarvitse olla tarkasti saman paksuisia, printit eivät haittaa ja kaikki värit ovat tervetulleita. Mitä värikkäämmät kuteet, sitä iloisempi sekamelskamatto! Sisäistä mummoani hihityttää.